Kuuminta hottia (keli siis!)

Taas on kesä melkein mennyt, mutta lämpöä tuntuu riittävän. Taiston uusi agilityharrastus on saanut hienot kelit osakseen ja emäntäkin on oppinut yhtä sun toista helteellä treenaamisesta. Ihan hyvä ja kyllä lämpö kelpaa!

Interferonihoitoa ja kortisonia on jo takana useampi kuukausi. Kortisoniannosta lähdettiin pienentämään jo vähän yli kuukausi sitten; pari viikkoa sitten päästiin 1/4 tablettiin päivittäin, mutta sitten alkoivat kutinat ja rapsutukset taas olla niin kovia, että oli pakko palata hieman isommalle annokselle. Kokeillaan annoksen tiputtamista taas lähipäivinä uudelleen.

Kortisonin vaikutuksen ansiosta (ilmeisesti) Taisto on päässyt keskittymään agilityyn ja takana on jo alkeiskurssin verran opintoja. Mudiootti on yllättävän nopea ja tällaisella peruspullamössömammalla on välillä vaikeuksia pysyä tyypin mukana niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kivaa on silti ollut treenata ja toivotaan ryhmän jatkavan myös syksyllä. Alla kuva agilityryhmän viimeiseltä “viralliselta” treenikerralta kun pidettiin epäviralliset kisat Hylky siitä olisi oikeasti tullut, mutta päästiinpähän ensimmäisen kerran kokeilemaan hommaa oikein ajanoton kanssa!

Taisto on myös kunnostautunut kahlauksen saralla ja lähestulkoon uinutkin. Valitettavasti tarjolla ei ole havainnollistavaa kuvaa herran kelluntayrityksistä, joissa takajalat nostetaan vedessä irti pohjasta ja ojennetaan pinnan tuntumassa. Meidän koira taitaakin uida sammakkoa

Takareidet ovat karvattomat, ja taitavat sellaisina pysyäkin. Selän päälle on kasvanut vähän pidempää karvaa. Uskoisinkin koiramme edustavan hyperharvinaista Hungarian Ridgeback rotua. Yritän saada uskomusta vahvistavaa kuvamateriaalia saataville asap.

Siistii!

Morientes,

meikäläisellä on kuulkaas uus harrastus. Mutsi vei mut kerran sellaiseen halliin, missä oli kaikenlaisia hassuja telineitä, joiden yli ja läpi mun yhdet koirakaverit meni hirveetä kyytiä. Sitten mutkin päästettiin sinne ihmettelemään ihan ilman mitään hihnaa ja sillee… Mutsilla oli jotain ihan superherkkua taskussa ja se yritti vähän niinku saada mut pysymään siinä sen lähellä tai sit se jotain huito ja yritti näyttää mulle jotain suuntaa. Ne herkut oli tosi hyviä ja kyllä mä vähän sinnepäin meninkin minne mutsi halus, mut en mä nyt ihan koko aikaa viitsinyt sitä kuunnella. Juoksentelin vähän ees taas ympäriinsä omin päinkin. Ei mutsi ja niiden koirakavereiden mutsit hirveästi suuttuneet. Kai ne huomas, että mulla oli aika kivaa.

Sit vähän myöhemmin mä olin ulkona monta tuntia hirveän monen muunkin koiran kans. Siellä ei ollut kuin yks sellainen teline, jonka yli piti mennä ja sit piti vähän näyttää että osaa olla nätisti kun pyydetään ja että mutsin kans on ihan kivaa. Ne kutsui sitä paikkaa joksikin karsinaksi, eiku karsinnaksi. No oli mikä oli, me oltiin siellä koko päivä, mut mä en kai osannut olla niin nätisti kuin tädit ois halunnut, koska kuulemma en päässyt johonkin ryhmään. Sit mutsi kuitenkin yks päivä selitti kotona ihan innoissaan, että seuraavana päivänä kuulemma me mentäis johonkin agilityyn, kun olikin saatu lisäpaikkoja siihen ryhmään. Me lähdettiin sitten sinne agilityyn ja kas, siellähän oli niitä kaikkia samoja telineitä mitä siellä hallissa oli, mutta nyt ne olikin ulkona hiekkakentällä, eikä niitä mun koirakavereita ollut missään. Niitä superherkkuja mutsilla kylläkin oli taas tasku pullollaan. No, meikäläinenhän sitten teki samalla tavalla kuin siellä hallissa, eli vähän jaksoin kuunnella ja katsella mitä mutsi halus, mut otin sitten vähän omiakin spurtteja. Ja hauskaa oli. Jostain syystä mutsi oli vähän myrtsinä mun spurteista, mut muuten sekin näytti siltä, että tykkäs. Jos oikein oon ymmärtänyt, pääsen sinne agilityyn uudestaankin, ja sehän meikäläiselle passaa! Ei oo meinaan temppu eikä mikään tälle jäbälle hyppiä ja kiipeillä sata lasissa. Sit jos vielä jaksaisin vähän kuunnella, mitä se mutsi oikein horisee, niin ehkä sekin tykkäis mun uudesta harrastuksestani yhtä paljon kuin mä.

Varokaa vauhdikasta mudillia!

*jamal* (se on mun gangstajenginimeni)

Hiljaa hyvä tulee…?

Interferonihoitoa ja kortisonikuuria on takana hieman yli kuukauden verran. Kontrollikäynti eläinlääkärillä antoi toivoa paremmasta; eläinlääkäri oli tilanteeseen tyytyväinen. Kutina on pysynyt kurissa, karva on hieman kasvanut tosin lähinnä ehkä pituutta ei niinkään lisääntynyt määrällisesti (eli karva on hyvin ohutta kyljissä ja takajaloissa, iho paistaa läpi). Itse olen varovaisen toiveikas; nähtyäni kertaalleen “ihmeparantumisen”, jolloin jo täysin karvattomiinkin kohtiin kasvoi uudet karvat ei tämänhetkinen tilanne aiheuta varsinaisia riemunkiljahduksia. Mutta toki olen tyytyväinen kutinan loistaessa poissaolollaan. Olo on niin koiralla kuin ihmisillä huomattavasti siedettävämpi ja keskittymiskykyä alkaa riittää muuhunkin kuin pelkkään olemiseen. Taisto on nyt menestyksekkäästi suorittanut Etsijäkoiraliiton jatkokurssin. Muunkinlainen koulutus ja harrastustoiminta alkaa viritä, kun Taistolle on löytynyt sopivia herkkupaloja sian kielestä, sydämestä ja munuaisista. Ruokavaliona on siis edelleen sianliha ja kasvissoseet. Eläinlääkärin mukaan Taistolla ei ole tällä hetkellä ruoka-aineallergian oireita; interferonihoito ei vaikuta ruoka-aineallergioihin lainkaan eikä kortisonilla tämänhetkisellä minimiannostuksella pitäisi olla vaikutusta ruoka-aineallergioista aiheutuviin oireisiin. Jee

Paremman tilanteen syystä ei ole varmuutta, sillä päällä on sekä kortisoni että interferonihoito, joita molempia myös jatketaan. Toivotaan, että tilanne jatkaisi hidasta kulkuaan kohti parempaa, olipa se minkä tahansa ansiota.

Kokeiluja

Hieman yli viikko sitten kävimme eläinlääkärin kanssa jälleen kerran läpi erilaisia etenemisvaihtoehtoja Taiston hoidon suhteen. Päälinjoja oli oikeastaan kaksi; Atopica, pahoinvointilääkitys ja kortisoni tai  interferonihoidon (ja kortisonin) kokeileminen. Vaikka hoidon kohteena on tällä hetkellä pääasiallisesti atopia, ei Taistolle ole ehdotettu siedätyshoidon aloittamista, koska oireet ovat eläinlääkärin mukaan niin voimakkaat, että tuskin helpottaisivat siedätyksenkään myötä.

Pohdittuamme hetken aikaa annettuja vaihtoehtoja päätimme ryhtyä eläinlääkärimme koekaniineiksi interferonihoitoon. Mikäli oikein olen maallikkona ymmärtänyt, interferonihoitoa kissoilla ja koirilla käytetään mm. vakavien virussairauksien hoidossa (mm. parvovirus). Ihmisillä kyseessä ovatkin jo sitten melko vakavat sairaudet, joita tällä menetelmällä hoidetaan. Nyt kuitenkin on olemassa tutkimus, jossa interferonihoitoa ja Atopicaa on verrattu atooppisen dermatiitin hoidossa koirilla. Tulokset vaikuttaisivat siltä, että interferonihoidolla on mahdollista saavuttaa vastaavia tuloksia kuin Atopicalla mutta ilman Atopican voimakkaita sivuvaikutuksia. Kaikille koirillehan Atopica ei suinkaan aiheuta vaikeita sivuvaikutuksia, mutta Taisto kun tuntuu olevan tässäkin suhteessa herkkä. En mielelläni enää kolmatta kertaa seuraisi sivusta, kuinka koira oksentaa ylös kaiken syömänsä joka päivä usean viikon ajan. No joo, tietysti tämä voisi olla vältettävissä pahoinvointilääkityksellä, mutta silti. Miksipä emme kokeilisi jotain uutta, jos siitä voisi löytyä apu? Monet ovat ihmetelleet tätä hoitolinjaa ja väittäneet hoitoa hakuammunnaksi. Tottahan sekin hieman on, mutta tottakai haluan kokeilla kaikkea mahdollista, mikä Taiston oloa voisi helpottaa. Olkoot se sitten kuinka kaukaa haettua tahansa.

Viikko sitten Taisto sai pistoksena kortisonia sekä lisäksi suun kautta annettavaksi kortisonia (Medrol vet) erittäin pienellä annoksella toistaiseksi. Kutina on kyllä selvästi helpottanut, mutta kovan juomisen/pissatuksen vuoksi kortisoniannos on pidettävä minimissä, vaikka hyöty voisi isommalla annoksella olla kutinan kannalta suurempi. Itse interferonihoito aloitettiin eilen. Hoito tapahtuu pistoksina, joista ensimmäinen annettiin eläinlääkäriasemalla. Loput 7 ensimmäiseen hoitojaksoon kuuluvista pistoksista annamme kotona tietyn aikataulun mukaisesti seuraavan 4 kuukauden aikana. Ilmeistä on, ettei hoidon vaikutuksia nähdä ennen kuin aikaisintaan parin kuukauden kuluttua. Sitä siis odotellessa. Odotankin tuloksia “kuin koira pistoksissa”

Tänään pyörähdin mudikehän äärellä Tampereen KV näyttelyssä. Kyllähän se vaan on kaunis rotu, mutta ei tätä meidän kalju-kuikeloa katsellessa oikein enää tahdo muistaa minkä näköinen mudi ihan oikeasti on.

Lyhytaikainen oli ilo

Paremman tilanteen siis. Noin viikon ajan tilanne oli jopa hyvä siinä mielessä, että Taisto ei juuri kutissut ja raapinut itseänsä. Jostain itselleni vielä tuntemattomasta syystä tilanne kuitenkin lähti taas luisumaan alamäkeä ja kutina on selkeästi jo taas melko voimakasta. Silmät eivät tällä hetkellä kutise niin paljon kuin aikaisemmin, joten tötteröltä on vielä vältytty, mutta en tiedä kuinka pitkään enää. Kaula on jälleen verillä, karvattomuus kyljissä laajenee kovaa vauhtia kirputtamisen myötä. Korvia peittää vain onnettomat ohuet haituvat.

Lääkityksenä on 3 viikon ajan ollut antibiootti ja Atarax, ruokana sianliha ja keitetty peruna tai kasvissose. Näiltä osin siis mikään ei ole muuttunut suhteessa parempaan tilanteeseen. Ei pysty pieni ihminen ymmärtämään…

Morjens sano Kalevan kaveri, kun kuulumisiaan alkoi kertoa

Nyt en kyllä oo aikoihin täällä näyttäytynyt. Pakko kai tällaisen komean kastraatin on välillä tuoda itseänsäkin esiin, jotta tiedätte, että kyllä meikäläinen vielä ihan hengissä on. Välillä on kyllä vaan ärsyttänyt niin hitosti ja ollut niin paha olla, että turha mun on ollut tänne tulla marisemaan. Olisin vaan saanut kaikki muutkin keljulle tuulelle.

Mutta nyt siis täällä näpyttelee taas Kalevan kunkku, ilman mitään lampunvarjostimia kaulan ympärillä tai hirveän karmeaa kutinaa. Mä kun olen nyt päättänyt alkaa voida vähän paremmin. Musta on kivaa syödä raakaa sikaa ja kasvissosetta tai keitettyä perunaa. Jostain syystä noi ei anna millään mun syödä mun uusinta herkkuani, leipää!  Mä oon kyllä pari kertaa yrittänyt vinkata täällä, että kyllä sitä jonkun täytyy leipä pöytään tuoda. Ja jättääkin se siihen pöydälle. Jotta mä sitten voisin herkutella sillä yksin ollessani. Mut joka kerta kun oon leipäsiä maistellut oon kyllä saanut kuunnella sellaista nipotusta. Ja mami on sitäpaitsi sitä mieltä, että leipä ei oo hyväks mun herkälle hipiälleni. Mistä sekin nyt sellaista muka voisi tietää?! Joka tapauksessa, nykyään ne laittaa kaikki viljasysteemit  keittiössä korkealle kaappiin, niin ettei tällainen vähän alta puolen metrin mittainen sälli oikein niitä sieltä saa. Ihme itsekästä hamstrausta! No, joka tapauksessa, mä en oo nyt pariin viikkoon saanut yhtään leipää, voitteko kuvitella, en yhtään! Tai siis, ei ne sitä kyllä oikeastaan ikinä oo mulle antaneetkaan, mut silti. Onneks kuitenkin toissapäivänä bongasin keittiön pöydällä purkin, jossa oli keitettyä spagettia. Ihan hyvin sekin upposi. Hitusen kyllä tosin hipiää kutittelee, mistä lie johtunee…

Mami on alkanut piilotella mun ruoan sekaan sellaisia kovia pieniä valkoisia juttuja. Ne on tosi pahan makuisia ja mä osaan nykyään kyllä kaivaa ne sieltä lihaklöntin sisältä pois ja jättää syömättä. Silti jos noi huomaa, ne pistää ne mun kurkkuun ja pakottaa nielemään. Tosin, sillä tavalla ne ei kyllä maistu miltään, joten ei se niin huono juttu ole. Väittävät, ettei niin paljon kutittaisi, jos niitä suostuu syömään. Ja mä en kyllä yhtään tykkää siitä, että kutittaa, koska aina kun yritän saada kutinaa pois rapsuttamalla tai vähän hampailla nakertamalla, multa lähtee kaikki karvat siitä kutisevasta kohdasta.  Ja yks päivä kun vilkaisin peiliin, huomasin että silmätkin alkaa punoittaa, jos niitä yrittää hieroa. Mä oon kuitenkin vielä vähän nuori kaljuuntumaan, ja tytöt kyllä tykkää enemmän mudeista, joilla on kunnon keesi eikä silmät punoita, sen oon huomannut!

Mut eipä mulla oikeestaan sen kummempaa. Biitsikelejä odotellessa! Lumi on ihan kivaa, mut mami änkee mut kovalla pakkasella sellaisn hömpän toppahaalarin sisään ja silloin kukaan ei pääse ihastelemaan mun komeeta kroppaani. Eli kutina pois ja kesä kehiin jo pikku hiljaa!

-Taisto-Eemeli eli kavereiden kesken Jemppuli-

Miksi kaiken pitää aina olla niin hankalaa?

No niin, tilanne on tänään huonompi kuin koskaan. Perjantaina päätimme vaihtaa kananlihan pois dieetistä, sillä kutina alkoi käydä sietämättömäksi Ataraxista ja kaulurista huolimatta. Vaihdoimme sianlihaan, vaikka sitä onkin joskus syötetty. Eilen vastassani oli olohuoneen matolle oksentanut karmean kutiseva koira, joka on raapinut kaulastaan ihon rikki. Kuka tietää, mitä muuta se olisi saanut aikaiseksi, jos ei kauluria olisi päällä. Sen hetken kun Taisto on ilman kauluria (ulos mentäessä kun laitan takkia päälle ja kenkiä jalkaan) raapiminen ja kirputtaminen on jatkuvaa. Kutina myös ilmeisesti tekee Taiston kiukkuiseksi, sillä jos raapimista yrittää väkisin estää, reaktio alkaa jo lähentyä vihamielistä. Eipä sillä, ei se mikään ihme ole, jos noin kurja olo on jatkuvasti. Etujalkojen etuosat ovat myös karvattomat ja punoittavat. Ensi maanantaina tehdään taas testejä eläinlääkärin luona, eikä sitä ennen sovi syödä lääkkeitä. Kunhan pärjätään siihen asti… Koiranruokakaupastakin oli hevonen, hirvi ja peura loppu. Ainoat lihat, joita voisi Taistolle syöttää mahdollisen ruoka-allergian toteamiseksi. Yritä nyt sitten tässä pärjätä.

Barf!

Barf!

 

Kastraatiota seurasi noin viikkoa myöhemmin virtsavaiva ja oppipa emäntäkin ottamaan pissanäytteen koiralta. Se ei onneksi ollut kovin vaikeaa, mutta kertoi meille sen, että Taistolla on virtsassa runsaasti struviittikiteitä, jotka voivat olla merkki virtsakivistä tai sellaisten muodostumisesta. Oireena on hirvittävän pitkät pissit, eilenkin laskin noin minuutin kestävän maratonpissan, sekä runsas juominen. Mitään bakteeritulehdusta ei onneksi löytynyt ja hoidoksi määrättiin salmiakkia(!) sekä mahdollisimman lihapitoinen ruoka. Koska ruokavaliosta ei sen tarkempaa ohjeistusta saatu ja joka tapauksessa oli pakko vaihtaa kala-perunanappuloista pois, päätimme nyt sitten kokeilla paljon puhuttua ja monen suosittelemaa raakaruokintaa. Alkuun emme olisi päässeet ilman Taiston siskon Helmin omistajan erittäin ystävällistä opastusta ja sen avulla aloitimmekin heti täysillä. Taisto siirtyi kertaheitolla syömään mamman tekemiä  kasvissoseita ja kanansiipiä sekä lisäksi kanan lihaa (kanamassa). Ýllä olevassa kuvassa taitaa tosin mennä poron luu.

Taisto sai nopeasti jujusta kiinni ja onkin varsinainen raakaruokafani. Eniten on kuitenkin ehkä yllättänyt kasvissoseiden herkullisuus; Taisto melkeinpä mieluummin syö kasvissosetta kuin lihaa

Tällä hetkellä lääkityksenä menee virtsakiteisiin salmiakkia ja kutinaan Ataraxia. Kutinaa esiintyy edelleen ja nyt myös melkoisesti hilsettä. Hilse ilmestyi kuitenkin ennen ruokavalion muutosta tai hyvin pian ruokavalion muutoksen jälkeen, eikä ruoka-aineallergia kuulemma aiheuttaisi reaktiota näin nopeasti. Toivotaan, että kyseessä ei ole kana-allergia, niin onnellinen Taisto on kun saa vähän muutakin kuin pelkkiä nappuloita ja löytyypä jotain pelkästä kanasta tehtyjä herkkupalojakin. Sinänsä menossa on kuitenkin jonkinasteinen eliminaatiodieetti, sillä kana on ainoa proteiini, jota tällä hetkellä syötetään.

Karvaa lähtee erittäin runsaasti, eikä uutta kasva tilalle. Keskivartalon ja selän osalta tilanne on huonompi kuin koskaan, vaikka ei sitä juuri huomaa ellei osaa katsoa. Kastraation jäljiltäkin takajalkojen sisäreisissä ja etujalkojen etuosissa on edelleen karvattomiksi ajellut kohdat. Mutta eivät ne menoa haittaa.

Kastroitu kurjimus

No niin, nyt sekin on sitten takana. Taisto kastroitiin viime viikon torstaina, ihan perinteisin menetelmin. Harkitsin myös kemiallista kastraatiota ikään kuin kokeiluna, mutta päädyin kuitenkin siihen, ettei asian lopullisuudella lopulta ole niin suurta merkitystä. Eihän tuosta kuitenkaan jalostus-/näyttelykoiraa haluta. Toivon silti, että tämän (itselleni) ison askeleen ottaminen olisi ollut oikea ratkaisu ja toisi mukanaan kaikki kastraation kehutut positiiviset vaikutukset.

Yritin perustella kastraation tarpeellisuutta itselleni monella eri tavalla ja sain kuin sainkin itseni uskomaan tämän olevan oikea vaihtoehto. Silti, jos olisin tiennyt, minkälaista kastraatiosta toipuminen voi (pahimmillaan) olla, olisin vielä kerran saattanut harkita. Torstai-ilta meni Taistolta koko lailla tokkurassa, mutta anestesian vaikutuksen lakattua, alkoi levottomuus ja tuska. Yöllä ei paljon nukuttu ja seuraavana päivänä oli pakko hakea pojalle rauhoittavia lääkkeitä, jotta oleminen illalla olisi ollut edes siedettävää. Nukkuminen sujui rauhoittavien kanssa hieman paremmin, mutta vielä tänäänkin Taisto saa “ahdistuskohtauksia”, kun ei muovikaulurin kanssa pääse nuolemaan kutisevia ja kipeitä paikkoja. Sen sijaan muovikaulurilla saa paljon verestäviä naarmuja aikaiseksi, niin Taiston omaan kuin meidän ihmistenkin kroppaan… Ja vaikka Taisto on muovikaulurin pitämiseen tottunut jo aiemmin elämässään, ei tällä kertaa kaulurin kanssa suju syöminen tai ulkoilukaan. Makuullakaan ei oikein voi olla kuin jonkun pehmeän päällä, liekö sitten karvattomaksi ajeltu alavatsa sen verran herkkä, ettei kestä kylmää lattiaa. Särkylääkettä on jäljellä vain huomisaamuksi, mistä sitä tietää, onko kipuja vielä senkin jälkeen?

Ihmettelen kovasti niitä koiria, jotka kastraation jälkeen eivät ole moksiskaan, eivät tarvitse muovikauluria ollenkaan tai suostuvat pitämään esim. housuja haavansa suojana. Meillä kun ei oikein mikään vaihtoehto toimi. Tuossahan tuo raukkaeemeli nytkin uikuttaa jalkojeni juuressa…

Seuraava askel

Niin tämä aika kuluu, eikä Atopicasta saatu vieläkään toivottua apua. Tosin, kuurin loputtua jo muutama viikko sitten, on kutina selvästi taas lisääntynyt, mutta tällä kertaa tilanne ei missään vaiheessa parantunut merkittävästi. Kutinaa esiintyi koko ajan jonkin verran ja karvat sen kuin lähtevät. Siispä päätimme jälleen kokeilla jotain muuta. Kävimme taannoin uudella eläinlääkärillä, joka hieman hämmentyneenä kuunteli tarinaamme, otti verestä kilpirauhas- ja maksa-arvot ja niiden ollessa kunnossa suositteli, kuten moni muukin, lähtemään polulle, jolta ei ole paluuta. Asiaa jo useasti harkittuani aika alkaa olla kypsä seuraavan askeleen ottamiseen; marraskuun loppupuolella Taisto kastroidaan. Tämän toivotaan ensinnäkin kiihdyttävät karvankasvua ja toisaalta helpottavan iho-oireita, kuten monesti kastroinnin ansiosta tapahtuu. Kastroinnilla voi myös olla rauhoittava vaikutus Taiston, välillä liiankin voimakkaaseen, taistelijaluonteeseen. Silti tuntuu haikealta ja vaikealta. Tähänkö sitä nyt on tultu? Toki on selvää, ettei Taistosta ikinä mitään jalostuskoiraa tule ja tietysti toivon, että taianomaisesti kaikki ratkeaisi toimenpiteen myötä. Kuitenkin jokin tässä on jotenkin hankalaa, niin lopullista…

Taisto on jo useamman viikon ajan kärsinyt silmien voimakkaasta kutinasta, antibioottitipoista ja allergiatipoista huolimatta. Nyt käytössä ovat sekä antibioottia että kortisonia sisältävät tipat ja muovikauluri päässä. Lääkityksenä kokeillaan vaihteeksi jotain ihan muuta; Pentoxinia. Pentoxin kiihdyttää ääreisverenkiertoa ja ajatuksena on, että tämä voisi kiihdyttää karvankasvua. Toivotaan taas. Eipä siitä mitään haittaakaan liene, kun ei tunnu mitään sivuvaikutuksia olevan. Ruokavaliona on edelleen kala-perunanappula ja lohiöljy. Ei muuta.

Hieman synkkä nimipäivä Taistolla on ollut, kun ei oikein mitään herkkuakaan saa ja kauluri vähän rajoittaa menoa. Onneksi ulkona sentään on vähän lunta ja paljon mielenkiintoisia hajuja, joita nuuskiessa taitaa olla kuitenkin ihan tyytyväinen poika, kun ei edes muista yrittää silmiä raapia.